Pläräilin tuossa valokuvia tietokoneelta kun mietin, että laittaisinko jonkun kuvan otsikkoon tai profiilikuvaksi (kärsivällisyyttä ulkoasun suhteen, opettelen vielä). Olen kuvannut paljon lapsia, miestäni, maisemia ja oikeastaan kaikkea mikä jollain lailla liikauttaa mieltäni. Mutta välttelen kameraa kuin ruttoa, kuvia minusta on mahdotonta löytää. Tiedän itse, miltä näytän. Kaikki minut tuntevat ovat takuulla tietoisia koostani ja ulkonäöstäni. Mutta miksi piilottelen itseäni ja keneltä? Onko tämänhetkisellä painollani väliä kun muistelen perheretkiä tai muuta mukavaa joskus kymmenien vuosien päästä. Nykyisellään albumieni perusteella en ole ollut mukana yhdessäkään puuhassa...

Muutenkin on kummallista miten paino ja iso koko vaikuttaa päin vastoin kuin luulisi. Mitä isompi olen ollut, sitä näkymättömämmäksi olen muuttunut. Esimerkiksi asiakaspalvelutilanteissa minut ohitetaan herkemmin, minua kohdellaan töykeämmin ja usein huomaan, että minulle puhutaan kuin kävisin vähän hitaalla. Sitten tietysti oma lukunsa ovat miehet, jotka tulevat humalapäissään kertomaan miksi eivät missään tapauksessa lähtisi matkaani. Siis tulevat pyytämättä kertomaan, ihan ilman mitään järkevää kimmoketta. Ilmeisesti luulevat että a) olen epätoivoinen b) olen psykoottinen ja käyn kimppuun takaapäin ihan keneen tahansa kaksilahkeiseen ja c) en missään nimessä voi olla varattu. Niin, että kiva kun tulit kertomaan että JOS pyytäisin niin et lähtisi mukaan...

Jotenkin vielä ehkä jaksan ymmärtää arvosteun ulkomuotoani kohtaan vaan en älyäni. Uskallan väittää olevani vähintäänkin normaaliälyinen, ongelmanratkaisutaitoinen ja keskimääräistä empatiakykyisempi. Koska aivoni eivät sijaitse vatsamakkaroissani, en käsitä. Vai johtuuko se siitä, että joku ei vaan voi ymmärtää, että normaaliälyinen päästää itsensä tähän tilaan? Sitä nimittäin myös kuulee. Että kuis sie nyt noin!? No tuota, on ollut vähän muuta ajateltavaa. On ollut koulua, lapsia, töitä, parisuhdetta, asuntolainaa, sairastelua ja mitä näitä nyt on. Siihen päälle kun lätkäistään geenit, suuri ruokahalu ja sohvaperunaksi kasvaminen niin voilá. Jokaisella meillä on taistelumme, minun omani nyt vaan on semmoista höllyvää ja näkyvää sorttia. Ja joistakuista se se vasta uhkaavaa on, kun eteen sattuu onnellinen, itsetietoinen ja omananvontuntoinen pläski! Että tuonko näköinen voi rakastaa itseään, hyiyök emmäävaanvois! Niille, jotka tietävät tosi hyvin miten laihtuisi ilman leikkaustakin ja kuinka se nyt vaan on niin että syö vähemmän ja sillee... suksi suolle! Kun et ole päivääkään astellut minun kengissäni, et tiedä mikä on helppoa ja mikä vaikeaa. Jos tiedemiehetkään eivät ole ratkaisseet lihavuuden anatomiaa niin luuletko tosiaan olevasi viisaampi? Se että joku pystyy, ei tarkoita että joku toinen... minulla on oma tieni ja kuljen sen pystypäin, sillälailla vähän loikkien, glitterit hiuksissa ja discomusan tahtiin!