Vierähtipä tovi etten ehtinyt kirjoitella kuulumisia. Ensin olin korviani myöten kouluhommissa ja sitten päädyinkin parin päivän varoitusajalla lomareissulle Miami Beachille. Kyllä, uskokaapas pois, minä lähes maailman vähiten spontaani arkajalka päätin ottaa äkkilähdön parhaan ystävän kanssa Floridaan asti! Ja kylläpä olikin loma tarpeen, ainoa ongelma on, että en ole nyt vajaassa viikossa meinannut toipua loman loppumisesta millään... saati jetlagista, johon sain nyt tällä reissulla ensikosketuksen.

Pikkumasuisena reissaaminen onnistui yli odotusten, reissussa tippui jopa yli kilo painoa vaikka ruokarytmi oli hieman epäsäännöllinen. Mutta kun muisti juoda riittävästi ja varmisti, että pientä ja nopeaa purtavaa on aina käden ulottuvilla niin hienosti selvittiin. Ravintolassa tilasin yleensä alkupalalistalta, tosin jenkeissä nekin olivat minulle liian isoja annoksia. Mutta söin siis paljon salaatteja erilaisilla proteiinilisillä. Tuli kyllä maisteltua myös roskaruokaa kuten Burger kingin hampparia, joista pienin whopper junior oli minulle melko sopiva kun vatsa oli aivan tyhjillään.

Toki siemailin myös hieman juomia, kuten ihanaa mojitoa ja hyvää valkoviiniä. Vatsa voi hyvin koko reissun kun osasi säädellä syömiset ja juomiset sopivassa tahdissa. Olen tosi ylpeä itsestäni!

Kokonaispudotus on nyt -41,4kg WOHOO! Painan siis jo alle 90kg, olen niin iloinen ja tyytyväinen. Vointikin on niin hyvä kuin vain voi olla ja loma kruunasi kaiken. Oli ihana pukeutua seksikkäästi ja kauniisti kesähepeniin ja huomata, että en todellakaan ole enää näkymätön. Huomion määrä esimerkiksi tanssiklubilla oli suorastaan hämmentävää. Itsetunnolle parasta lääkettä! Persoonallisuus minulla on omasta (ja kavereidenkin) mielestä pysynyt samana, siitä olen myös iloinen.

Nyt on jatkettava rästihommien rustaamista, äkkilomissa on se huono puoli, että pruukaa siirtymään hommat vaan tulevaisuuteen joten nyt on hommia kaksin verroin. Mutta oli se sen arvoista, että sain yhden elämäni upeimmista kokemuksista!

Tällaisen ihanan katkarapukocktailin söin fantastisessa Mango tropical cafe:ssa (nimen linkistä pääsee kurkkaamaan sisälle).

Lomavarpaat <3

Minä olen melkoisen kärsimätön ihminen. En voi sietää odottamista ja sitä, että asiat eivät hoidu lähes täsmälleen sillä hetkellä kun päätän jotain tai haluan jotain tapahtuvan. Olen tottunut siihen, että kun tehdään niin tehdään eikä venkoilla ja tehdäänkin kunnolla. Vaikka sitten itketään ja tehdään.

Eli kun laihdutetaan, laihdutetaan vauhdilla, hampaat irvessä ja tosissaan. Hop hop, elokuusta asti keijupölyä syöden laihduin esimerkillisen mainiosti. Vaan kun nyt päänuppi on jäänyt laihduttamisasetuksille, vaikka leikkauksen jälkeenhän ei ole kyse laihduttamisesta vaan kokonaisvaltaisesta elämäntapamuutoksesta ja loppuelämän tasapainottelusta. Osaan käytännössä tämän homman jo mainiosti eli syön pieniä annoksia säännöllisesti ja pidän huolta, että syön myös terveellisesti ja saan ravintoaineita leikatulle henkilölle sopivassa balanssissa. Mutta kun nyt paino ei romahdakaan viuhuen alaspäin! Ou mai gaad, itseruoskinnan paikka. TIEDÄN, että teen kaiken oikein ja esimerkillisesti. TIEDÄN, että aikaa myöten tällä tavalla laihdun pysyvästi ja elimistöystävällisesti. TIEDÄN, että olen laihduttanut jo niin paljon, että kroppani ansaitseekin pientä suvantoa välillä. Vaan kun minä TUNNEN itseni ihan luuseriksi, kun laihduin viikossa vain 200g. Joo joo, vaatteet löystyivät silti päällä ja suunta on hyvä. Mutta kun itkupotkuraivaria pukkaa, minähän tunnen alisuorittavani! No, tämä on nyt tätä totutteluvaihetta, päänuppi tulee perässä. Uskoisin.

Ja sitten sananen ruokailusta. Joka meinaa jäädä välillä liiankin vähälle, kun ei ehdi tai mahaan mahdu. Toistaiseksi olen kuitenkin saanut hienosti pidettyä ateriarytmin niin, että syön 5-6 pientä ateriaa päivässä ja juon väliajalla sitten kalorittomia nesteitä (pääasiassa vettä, light-mehua ja teetä). Syön paljon kalaa, maha tykkää siitä selvästi enemmän kuin muusta lihasta. Olen myös lisännyt reilusti maitotuotteiden kuten rahkan ja rasvattoman viilin kulutusta. Kun otan vielä 2 kertaa päivässä kalsium + d-vitamiinitabletin niin mun kynsillä pääsis kohta puuhun!

Tässä esimerkiksi lohiruoka, jota mussutin muutama päivä sitten. Lautasena muumikulho, joten annos näyttää vähän isolta kun täyttää astian. Mutta on siis ihan mitattuna 1dl perunamuusia, muutama pala lohta ja 2rkl maitokastiketta sekavihanneksista. Alempana näkee mitä annoksesta jäi lautaselle kun kaikkea en jaksanut.

Ja tässä on se, mitä jäi jäljelle kun söin iltapalaksi voikkarin, perus reissumiessiivu jonka päällä levitettä, kalkkunaleikettä, 5% juustoa ja kurkkua.

Ei näillä eväillä ainakaan lihomaan pitäisi päästä... kyllähän minä itseni tunnen ja tiedän, että kiirehtiminen ja hötkyily ovat minulle sisäsyntyisiä, mutta toivottavasti palaan todellisuuteen taas pian. Ja eiköhän se todellisuus viimeistään ensi viikolla iske tajuntaan kun on joululoma virallisesti ohi ja opinnot jatkuu, sitten onkin taas roimasti muuta ajateltavaa kuin vaakalukemat. Ehkäpä minun kannattaisi myös lopettaa joka aamuinen vaakalle pomppaaminen, vähempikin kuulemma riittää?! Katsotaan olenko valmis niin radikaaliin muutokseen ;) Mutta hei, aurinkoista viikkoa ystävät!

Viimeinkin täällä taas, suuret pahoittelut viivästyksestä. Kertaalleen jo kirjoitin teille pitkän tarinan suoraan sydämestä, mutta juuri ennen kuin ehdin painaa julkaisunappulaa, päätti minun rakas tietokoneeni päivittää itsensä ja sinkosi koko hengentuotteen jonnekin kyberavaruuden uumeniin. Siitä lannistuneena jäin odottamaan seuraavaa inspiraatiota, joka valitettavasti jäi hieman joulun jalkoihin. Mutta tässä tulee nyt täyslaidallinen...

Eli puukko heilahti viimein ja odotetusti 9.12. tiistaina, aikalailla tasan klo 11 käppäilin tyylikkäässä sairaalakaavussa leikkaussaliin, kapusin jääkylmälle leikkauslaverille ja otin kunnon torkut. Kun heräsin, minun mahallani oli 5 hakasilla suljettua leikkaushaavaa ja nahkojen alla noin banaanin kokoiseksi kavennettu mahalaukku. Olin väsynyt, tokkurassa ja onnellinen.

Seuraavana yönä elin hieman dramaattisia käänteitä kun aamusta asti tuntemani hurja pahoinvointi päättyi siihen, että oksensin täyden kaarimaljallisen puoliksi hyytynyttä verta. Sitten minua vietiinkin sivuhuoneeseen, minulle laitettiin sormenpaksuinen nenämahaletku tarkkailemaan mahdollista lisäverenvuotoa ja minua luodattiin erilaisin verikokein ja piuhoin muutama tunti. Normaalisti olen erittäin positiivinen ja optimistinen henkilö mutta noina muutamana tuntina itkin enemmän kuin pitkään aikaan ja olin varma, että nyt se on tällä rouvalla hengenlähtö lähellä. Päivystävä lääkäri epäili, että uuden mahalaukun saumat vuotelisivat verta sisäänpäin. Heti aamutuimaan minut kärrättiin takaisin leikkaussaliin, ehdin jo leikkauspöydälle takaisin ja sain jotain mukavaa huumausainetta suoraan suoneen kun leikkaava lääkäri soitti, että hätää ei ole ja voin palata osastolle rauhoittumaan. Itkuntyrske loppui siihen, vaikka kyllä olo jäi melkoisen pelästyneeksi. No, piuhat irti ja Rouva Tonnikeiju takaisin osastolle opettelemaan vellinsyöntiä. Pakko kyllä kehua sairaalan henkilökuntaa, etenkin leikkaussalin hoitajia, jotka kaikki ottivat hätäni tosissaan ja tekivät aivan kaikkensa jotta minulla olisi hyvä ja levollinen olla. Parempaa hoitoa en olisi voinut toivoa.

Seuraavana päivänä vietettiin Mieshenkilön kanssa 10v hääpäivää, minä kipulääkkeistä tokkurassa ja Mieshenkilö tilanteesta hämmentyneenä. Eipä siinä montaa sanaa jaksettu vaihtaa kun kävi minua katsomassa, mutta eipä näin pitkän liiton jälkeen aina tarvitsekaan puhua, ymmärretään jo pelkästä katseesta mitä toinen ajattelee.

Nyt olen siis ollut kotona jo parisen viikkoa, sairaalassa vietin lopulta 4 päivää. Syömisen opettelu on ollut haastavinta, muuten olen voinut paremmin kuin hyvin. Annokseni ovat superpieniä, esimerkiksi jouluaterialla söin pari ruokalusikallista perunalaatikkoa ja pari ruokalusikallista lohta mössättynä, ja tunsin halkeavani! Minun on syötävä aikalailla tasan 2h välein jotain, jotta saan tarpeeksi ravintoa. Aluksi yhden pienen jugurtin syömiseen meni noin 45 minuuttia ja maha oli haljeta, nyt saan noin 20 minuutin aikana syötyä saman määrän ilman kipuja. Sen kyllä tuntee, että kun maha sanoo että enempää ei mahdu niin on parasta totella tai kipu on sen mukainen. Juominen on meinannut jäädä liian vähälle vaikka kuinka siihen kiinnitän huomiota, se näkyy siten että paino jymähtää moneksi päiväksi aloilleen. Heti kun juo kunnolla, painokin laskee.

Painoa on nyt pudonnut yhteensä 35,1kg eli painan nyt 95,5kg. Olen enemmän kuin tyytyväinen tulokseen! Tänään lähden tuhlaamaan joulupukin tuomat vaaterahat alennusmyynteihin, tämänhetkiset vaatteeni ovat nimittäin auttamattomasti liian suuria. Vaatekoko on pudonnut koosta 54 tuonne 44-48 tienoille riippuen vaatemallista ja materiaalista. En raaski mihinkään kalliisiin ensembleihin sijoittaa koska epäilenpä, että kevääseen mennessä tänään ostetut alkavat olla taas suuria. Mutta eipä tätä väliaikaa voi alastikaan kulkea.

Summa summarum: voin paremmin kuin vuosikausiin ja itsetuntoni kasvaa päivittäin kohisten. En tunne nälkää vaikka välillä tulee mielitekoja. Mielitekojen kanssakin on nykyään huomattavasti helpompi elää kuin ennen leikkausta. Olen aivan onneni kukkuloilla että minulla on ollut tahdonvoimaa ja rohkeutta tähän prosessiin, joka jatkuu omalla tavallaan lopun elämääni. Kiitos kun saan jakaa matkaani juuri Sinun kanssasi.

Pus o kram xxx

Viime viikollahan minä olin luokkatovereiden kanssa risteilemässä Tukholmaan opintomatkalle. Oli melkolailla menojalkaa matkassa vaikka söinkin käytännössä pelkästään omia pölyjäni ja join vain kevytkolaa. Otin minä menomatkalla yhteensä 4 annosta ilolientä, joka sitten paukahtikin päänuppiin kuin leka. Tuli tanssittua, laulettua karaokea, heiluttua ja hilluttua niin, että takuulla tietää hilluneensa. Ja sama meno jatkui kyllä paluumatkallakin vaikka olin kiltisti selvistäpäin. Ja ilokseni huomasin, että edelleen olen sama tanssihiiri kuin humalassakin, en todellakaan kaipaa kuohuviiniä viihtyäkseni!

Ja arvatkaas kuulkaas miten hiveli itsetuntoa, kun enpäs ollutkaan enää näkymätön! Toki risteilythän on tunnetusti melkoisia porauslauttoja eikä kahdeksannen tuopin jälkeen meidän ikäluokat enää juuri nirsoile mutta so what. Tansittajia tuli ovista ja ikkunoista niin että rumimpia sai jo vähän kivittää jonossa. Enhän minä Mieshenkilöäni mihinkään tai kehenkään vaihtaisi mutta eipä se haittaa tee jos vähän katselee vaihtoehtojaan. Taannoin erään kaverini isä opetti elämänviisauden, että "saa sitä ruokalistaa lukea vaikka oliskin dieetillä". Mieli on siis yhtä keveä kuin askelkin, kun lampsin näitä viimeisiä metrejä kohti loppuelämäni ensimmäistä päivää ensi tiistaina. Ja lopuksi teemaan sopiva viisu, vassokuu!

http://youtu.be/l5aZJBLAu1E

Vähänhän tässä jännittää sekin hommeli, että loppuviikosta suuntaan punavalkoisella laivalla länsinaapurimme kauniiseen pääkaupunkiin. Siellä käydään opintokäynnillä luokkatovereiden kanssa, yhdistämme siis huvin ja hyödyn. Mutta kuulkaas minäpä se sheikkaan pirtelöitäni sitten pitkin kansainvälisiä vesiä? Hihhei! Toki olen asian käynyt itseni kanssa läpi ja lähinnä ajatus jo alkaa naurattaa... siellä muut vetää vinkkua ja buffettia niin että napa raikaa. Minä litkin pussipirtelöä ja kevytlimsaa. Party on ;)

On mielenpäällä kaikenlaista muutakin, ei niin positiivista lähinnä, mutta koska ne eivät liity laihduttamiseeni tai oikein mihinkään muuhunkaan niin antaa olla. Ja koska olen yltiöpositiivinen ja ällöttävän pirteä henkilö, en jaksa kauaa murjottaa. Mutta vielä ihan hetki, sori..

http://youtu.be/FJfFZqTlWrQ

Miksi joillakuilla on se käsitys, että luulen a) leikkausta helpoksi ratkaisuksi ja b) olen kykenemätön arvioimaan omia voimavarojani realistisesti? Pääosin olen saanut kannustavaa palautetta, mutta muutamat (ja kovaääniset) ovat tehneet selväksi, että eivät voi kertakaikkiaan käsittää päätöstäni mennä leikkaukseen. Jokaisella on toki oikeus mielipiteeseensä, en vain kaiken läpikäymäni myllytyksen ja informaation jälkeen jaksaisi joutua puolustelemaan itseäni. Eikö ihmisille voisi riittää se, että missä tahansa elämän suuressa päätöksessä aikuinen ihminen tekee harkitun päätöksen? En peruuta päätöstäni soraäänien takia, pahoitan vain mieleni voimakkaista mielenilmauksista, mitä hyötyä siitä sitten kenellekään on?

Tiedän, että leikkauksissa on riskinsä ja tiedän, että toipuminen vie aikaa. En epäile, ettenkö pystyisi laihduttamaan omin neuvoin itseni jotenkin tolkullisiin painolukemiin. Mutta tiedän myös, että en pysty ilman apukeinoja pitämään painoani kurissa hautaan asti. Ja siinä kohtaa leikkaus tulee kuvaan. Se EI ole ihmeratkaisu, eikä missään tapauksessa helppo keino. Se on apukeino, joka selvittää niin kropan kuin päänupin. Jotkut eivät koskaan pääse irti tupakasta vaikka haluaisivat... takuulla monet olisivat valmiit menemään leikkaukseen, jos leikkaus auttaisi merkittävästi pysymään loppuelämän irti siitä myrkystä. Mutta lihavuutta ei joidenkin mielestä saisi hoitaa kirurgisesti... en tajua. Itselleehän voi aiheuttaa mitä vain harmia vaikkapa kaatumalla lasketellessa, hups jalka poikki - mutta äläpäs anna hoitaa, koska mitäs menit mäkeen! (no myönnän, vähän karrikoitu esimerkki, mutta ymmärtänette pointin).

Tilanne on se, että menen leikkaukseen. En puolustele asiaa tai kysy kenenkään mielipidettä. Kerron asiasta niille kenelle kerron koska minä en häpeile asiaa. Päin vastoin, olen ylpeä että minulla on voimaa ja rohkeutta hoitaa itseni kuntoon ja hakea apua kun omat keinot eivät riitä. Tämä on viimeinen kannanottoni asian suhteen, ugh olen puhunut!

<3

Eilen oli viimein hartaasti odotettu tapaaminen tohtori T:n kanssa. Hän oli oikein mukava heppu, joka oli asiallinen mutta ei liian virallinen. Tuli olo, että tohtori T kyllä tietää mistä puhuu ja mitä tekee. Keskusteltiin läpi minun painohistoriani ja nykyinen vointini. Sain kehuja siitä, miten hyvin olen tehnyt kotiläksyni eli perehtynyt aiheeseen ja olin oikeasti motivoitunut elämänmuutokseen. Tohtori T oli sitä mieltä, että olisin kelvannut leikattavaksi vaikka siltä istumalta ja olin ihanteellinen potilas nimenomaan leikkauksen ennaltaehkäisevien hyötyjen suhteen, minulla kun ei vielä ole mitään ylipainon aiheuttamia/pahentamia terveyspulmia kuten diabetesta tai nivelrikkoja.

Tohtori T totesi, että olen niin fyysisesti kuin psyykkisesti ihannepotilas ja huolellisen valmistautumiseni takia leikkaus voidaan tehdä heti kun jonosta paikka löytyy. Sanoi, että sovellun vaikkapa peruutuspaikankin kautta nopeasti leikattavaksi, sehän mulle passaisi! Nyt siis olen leikkausjonossa ja tohtori T:n kehoituksesta soittelen ensi viikolla vielä jonohoitajalle ajankohtaa koskien. Ehkäpä jo ennen joulua?!

Olen itse perehtynyt lähinnä vain mahalaukun ohitusleikkaukseen, koska se on yleisin toimenpide. Nyt tohtori T arveli, että minulle voisi soveltua myös ns. sleeve-leikkaus, jossa suolta ei leikellä ja siirrellä lainkaan, mahalaukkua vaan pienennetään. Kuulemma uusimpien tutkimusten valossa se on aivan yhtä tehokas mutta jossain määrin "hellävaraisempi" toimenpide kuin ohitus. Kysyi mielipidettäni kumman haluan, mutta itselleni on loppujen lopuksi tärkeintä, että asiaan minua paremmin perehtynyt ammattilainen tekee päätöksen. Joten sovittiin, että tohtori T miettii asiaa ja lopullisen päätöksenhän voi tehdä vasta kun on oikeasti tähystimet massussa ja tohtori näkee, mitä mahani sisällä on. Tästä painamalla voit kurkata lisätietoja kummastakin menetelmästä, jos vaan kiinnostaa.

Ravitsemusterapeutin toiveesta olen jo alkanut hieman totutella pois keijupölyttelystä, vaikka edelleen korvaan osan aterioista niillä. Kun tottuu nopeaan painonpudotukseen niin on henkisesti iso juttu alkaa syödä muutakin kuin keijupölyä, koska painonpudotus hidastuu ja tasaantuu, kunnes taas alkaa pudota. Niinpä olen muutaman päivän ajan syönyt tavallista kotiruokaakin, mutta erittäin pieniä annoksia ja terveellisesti. Olen syönyt täysjyväriisiä, perunaa, vähän kastikkeita, kasviksia, maustamatonta rahkaa, hedelmäsoseita, ruisleipää, täyslihaleikkeleitä jne. Eilisin synttäripäiväni kunniaksi söin myös muutaman liköörikonvehdin, hyi minua :( Olen edelleen liikkunut paljon ja vaatteissa tuntuu, että väljyys lisääntyy vaikka paino ei niin vauhdilla enää tipu. Mutta voi elämän kevät miten herkullista oli syödä ensimmäinen voileipälautasellinen ihan oikeaa ruokaa, ensimmäisen kerran melkein yhteentoista viikkoon! Söin voileipälautaselta vähän perunaa ja makkarakastiketta, se oli kuin taivaan mannaa suussani! Ja täyttävää, 1 peruna ja muut härpäkkeet päälle ja minä olin haljeta!!! Ihanaa kun tulee pienestä kylläiseksi! Wohoo! Olin niin innoissani, että nappasin tästä ensimmäisestä ateriastani kuvan teille kaikille jaettavaksi, tadaa :) Hauskaa viikonloppua muruset <3

Painoa on pudonnut keskussairaalan valvonnan alaisena nyt tasan 14kg eli reilusti yli tavoitellun 8% pudotuksen. Siihen kun lasketaan päälle omin avuin tiputtamani vitonen, on yhteispudotus jo karvan yli 20kg. Ei huano! Pudotus on alkanut näkyä jo niin, että pitkästä aikaa näkemäni ihmiset hätkähtävät muutosta. Vaikka urakkaa on jäljellä ja ajoittain keijupöly tympii (vaikka "oikealle ruualle" siirtyminenkin pelottaa) niin saan valtavasti lisämotivaatiota jo lähteneistä kiloista. Murheenkryyniksi on osoittautumassa minun taikinamassuni, tuo 4 lasta sisällään hautonut pallero, etureppu. Ärsyttävää miten hitaasti se sulaa pois! Tänään jatkoin pitkästä aikaa kuntosalilla ramppaamista, joten eiköhän röllykkäkin siitä karkaa kun tarpeeksi kiusataan!

Vielä jatkan keijupölytystä noin kuukauden verran, sillä tavoitteenani on olla marraskuun lopussa tehtävällä opintomatkalla 25kg kevyempi kuin vuosi sitten samaan aikaan. Joten jaksaa jaksaa vaikka läpi harmaan kiven, jukuliste!

http://youtu.be/8iwBM_YB1sE