Kiva kun tulit piipahtamaan, toivottavasti et aivan totaalisesti inhoa kaikkea lukemaasi. En tiedä miksi juuri Sinä piipahdit lukemaan minun blogiani mutta minä tiedän täsmälleen miksi sitä kirjoitan. Ehkäpä näinpäin on parempi. Paitsi siinä mielessä, että ei ole mikään elvistelyn aihe olla Tonnikeiju, ihminen, joka on niin leveä kuin pitkäkin ja kovaääninen kaupanpäälle. Ei kuulkaas ole mikään myyvin yhdistelmä! Mutta tähän on tultu, koska rakastan ruokaa. Rakastan sitä miltä ruoka tuoksuu nenässäni, miltä tuntuu suussani, miten se maistuu kielelläni ja miten se täyttää kyltymättömän ruokahaluni. Ongelma on siinä, että rakastan kaikkea ruokaa. Siis kertakaikkiaan aivan kaikkea. Tai no, en erityisemmin voi sanoa rakastavani etanoita, mutta muuten kaikki kivi, eläin ja kasvikuntaan kuuluva ja suunnilleen syötäväksi kelpaava on minusta i h a n a a!

Varsinaisestihan ruoka ei ole ongelma, eikä edes rakkaus ruokaan. Ongelma on ehkä sittenkin se, että olen syönyt estottomasti kaikkea mitä olen halunnut, koska olen halunnut. Toki tiedostan oman paino-ongelmani ja olen ajoittain sille saanut tehtyä paljonkin, vaan aina hiljalleen pää palaa entiseen ja suu syö vaikka polvet ei kestä. Ja niin pääsemme tähän tilanteeseen jossa olen nyt. Verensokerit uhkaavat kohota, polvia pakottaa, hengästyttää ja oma olo ällöttää. Harmi vaan, että koskaan ei ole ällöttänyt niin paljon, etten voisi syödä sitä seuraavaakin suklaapalaa. Ikäkään ei auta asiaa, enää pari hassua vuotta ja täytän nelkytvee. Lisäksi taakka tuntuu melkoiselta koska teen fyysisesti haastavaa työtä hoitoalalla ja kotona minut pitää kiireisenä 4 liikkuvaista tenavaa. Lapset muuten ovat laihoja kuin narun varjot, olen sentään jotain osannut tehdä oikein...

Lukuisten laihdutusten jälkeen kilot ovat aina palanneet ja tuoneet kavereitakin mukanaan. Esimerkiksi painonvartijoissa lähti 25kg. Nutrilett-kuurilla 20kg. Poing poing sanoi jojo vuodesta 1996, jolloin ylioppilaskuvassa hymyili 59kg ei-niin-tonnikeiju, joka luuli vielä silloin, että ne selkämakkarat oli maailmaloppu. Nykyiset selkämakkarani nauraisivat silloiset makkarat suohon.  Lopulta, viimein, vihdoinkin olen tullut tienristeykseen josta ei ole paluuta.

Suunnitelma on siis seuraavanlainen. Olen asiakkaana (vanha kansa sanoisi potilaana, mutta asiakas kuullostaa terveemmältä) alueeni keskussairaalan endokrinologian poliklinikalla eli sisätautilääkärin ja hoitajan hoteissa. Aloitin painonpudotuksen saman puljun tarjoamassa painonhallintaryhmässä, tarkoituksena noudattaa 2-3kk ajan ene eli erittäin niukkaenergiaista dieettiä. Syön siis 5 jauhepussista tehtyä pirtelöä tai keittoa päivässä ja lisäksi pienen proteiinilisän. Eneilystä kerron matkan varrella lisää, luultavasti paljon, on sen verran vaativa urakka. Kun eneily alkaa tuottaa tulosta ja paino tippuu noin 8% verran eli minun kohdallani kymmenisen kiloa, menen taas tapaamaan hoitajaa joka sitten laittaa minut lopulliseen leikkausjonoon. Edessä siis on pitkä tie leikkaukseen ja elämänmittainen tie leikkauksen jälkeen. Kerron myös leikkauksesta lisää tulevissa kirjoituksissani mutta jos et jaksa odottaa niin kvg sitten vaan.

Tässäkin oli jo huimasti asiaa ja vielä jäi sanottavaa paljon joten palaan pian.

Kyssar o pussar <3