Hellurei ja hellät tunteet!

Onpahan ollut taas pintaliitoa, vaikka virallisesti olen opintovapaillut jo useamman päivän. Kouluprojektit käyvät kuitenkin ihan täysimääräisesti työstä tässä vaiheessa joten liikaa vapaa-aikaa ei ole ehtinyt kertyä. Paitsi näin viikonloppuna on ollut ihanaa viettää aikaa perheen kanssa ilman paineita työstä, normaalistihan minä olen vapaalla vain maksimissaan yhden viikonlopun kuukaudessa.

Tänään tuli yleltä keskusteluohjelma Aamusydämellä (löytyy areenasta jos joku haluaa katsoa) ja siinä oli kaksi lihavuusleikattua henkilöä kertomassa kokemuksiaan. En meinaa saada tarpeeksi vertaistarinoista, ammennan niistä tosi paljon voimaa ja tsemppiä eteenpäin. Niin nytkin! oli mielenkiintoista huomata, että molemmat ovat saaneet samanlaisia kommentteja kuin minä, liittyen leikkaustarpeeseen. Minulla kun paino putoaa näin eneilemällä melko kohisten (virallinen läskinlähdetysraportti tulossa noin viikon kuluttua) niin ihmiset, joille olen asiasta puhunut, ihmettelevät lähes aina, että mihin minä leikkausta tarvitsen. He ajattelevat, että eihän leikkausta enää tarvitse jos paino muutenkin putoaa. Ehkä ajatus tuntuu vieraalta, koska suurin osa ihmettelijöistä on itse hoikkia. Luulen, että muiden lihavien on helppo samaistua siihen, että vaikka paino putoaakin verrattaen helpolla niin ongelma onkin siinä poispysymisessä. Minäkin saan pudotettua painoa melkolailla kivuttomasti ja paljonkin, vaan siperia on opettanut, että pudotetut kilot tulevat takaisin ja tuovat aina kaksi kaveria mukanaan. En usko, että edes jaksaisin pitää itseäni näin kovassa kurissa ja herran nuhteessa, jos leikkaus ei siintäisi edessä. Nyt jaksan läpi harmaan kiven kun tiedän, että tämä on tasan viimeinen varsinainen dieettini. Leikkauksen jälkeen kyse ei ole enää laihduttamisesta vaan voisiko sanoa "avusteisesta elämäntapamuutoksesta". Leikkaus on minulle työväline, apukeino, joka auttaa minut lopulliseen muutokseen niin kropassani kuin pääni sisällä. Uskon, että tämä on minulle ainoa vaihtoehto, enkä ikimaailmassa alistaisi itseäni leikkauksen riskeille jos uskoisin olevan mitään muuta keinoa.

Mutta se vakavasta aiheesta, kerrottakoot vielä että näin keventyneen kroppani myötä olen löytänyt liikunnan riemut! Ennen olin sohvaperuna joka puuskutti tuskissaan kun sukat piti pukea päälle... ja nyt minä lampsin pitkiä kävelylenkkejä vapaaehtoisesti ja kevein askelin! Olen suorastaan alkanut kaivata päivittäistä lenkkiäni, joka tällä hetkellä on venynyt noin 7km pituiseksi. Vielä en uskalla juoksuaskelia ottaa vaan nautin siitä, että saan kävellä raittiissa ilmassa hiki pinnassa, joskus kaverin kanssa ja joskus hyvän musiikin tahtiin ihan itseni kanssa. Aloitin vajaa 5km lenkeillä noin kk sitten hissukseen ja nyt tosiaan menee 7km reippaasti, ehkäpä jo ensi lumien myötä minä saan täyden kympin aikaan! Kotialueellani on aivan ihanaa kävellä kun maisemat ovat kauniita ja ruska parhaimmillaan (kuva parin viikon takaa matkan varrelta). Ja voi mikä tunne, kun tulee kotiin posket punaisena ja otsalla ansaittu hiki!